Amerikassa kaikki on suurta

Niin kuin sipulit ja asuntoautot. Positiivista amerikkalaisessa unelmassa oli yritteliäisyys - se, että tehtiin töitä ja pyrittiin palvelemaan asiakasta. Liian usein vaikuttaa siltä, ettei suomalainen sosiaaliturvasysteemi kannusta vastaavaan lainkaan. Eniten kannattaa olla tekemättä mitään (tai no, ehkä täyttää päivärahahakemus).

Autoilun ihmemaasta ei turhaan puhuta. Portland (OR) teki tosin vakuuttavan ja positiivisen poikkeuksen tähän kuvaan pyöräkaistoineen ja bussien pyöränkuljetustelineineen. Kaupungista riippuen autoilua oli kuitenkin paljon tai tosi paljon. Ehkä kuvaavinta oli tutun valittelu siitä, kun yksi kauppa joutui lopettamaan kannattamattomana. Hänen mukaansa se johtui siitä, että kauppa oli muuttanut sellaiseen paikkaan, johon ei päässyt autolla ihan viereen. Suurin osa liikkeistä ihan ydinkeskustoja lukuunottamatta oli tosiaan sijoitettu parkkipaikkojen keskelle omaksi rakennuksekseen.

Kohtuullisen kokoinen matkailuauto ja pienempiä ajoja varten pikkuauto perässä.

Eräänä aamuna käytiin lenkillä Salt Lake Cityssä. Toiveikkaasti katsottiin kartasta, että lähistöllä on kaksi viheraluetta. Hölkkäiltiin ekalle: golf-kentän verkko siinsi talojen välistä. Käveltiin toiselle: golf-kenttä. Sitten käveltiin vilkkaan, yhteensä kuusikaistaisen tien viertä. Sen jälkeen hieman vielä poukkoilua omakotitaloalueen kaduilla. Lenkin saldo: hiki, hyvän verran kävelyä, ahdistusta autoista ja vihreettömyydestä sekä kiitollisuus suomalaiselle kaavoitukselle.

Kasvissyöjänä reissussa oli yllättävän helppoa. Vain parissa ravintolassa niin USAssa kuin Meksikossa ei ollut kasvisvaihtoehtoa ruokalistalla. Keittiö kuitenkin teki varsin hyvän kasvisruoan pyynnöstä. Nälkää ei ole tarvinnut nähdä - päinvastoin. Annoskoot USAssa olivat todella isoja, mutta onneksi annoksen puolittaminen tai jämien mukaanottaminen oli vaivatonta ja tavallista.

Iso sipuli, taustalla isoja valkosipuleita.

Sokeriyliannostus oli lähellä. Sitä tuntui olevan joka ruoassa, ja paljon: pikapuurohiutaleissa, leivässä, muroissa. Jenkkihotellien aamiaiset olivat tässä suhteessa parhaita, tarjolla oli ylisokeroitua pikapuuroa, muffinsseja, suklaamuroja ja keksejä. Samalla jäin miettimään, että olikohan tutkittu sokerin ja keskivartalolihavuuden yhteyttä. Ilmeisesti on, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen aikuisiän diabeteksen, sokeriaineenvaihdunnan mahdollisen häiriöiden ja metabolisen oireyhtymän vuoksi. Sen sijaan korkeaa verenpainetta tällä mantereella vältetään ahkerasti vähäisellä suolankäytöllä.

Häämatkareissailun yhteenveto: neljä viikkoa USAssa, autoilua, vaellusta Yosemitessa, amerikkalaiset häät, Las Vegas -elämän ihmettelyä, sukulointia, kaksi viikkoa Meksikossa, partiokoti Our Cabana, Jukatanin niemimaa, maya-temppeleitä, perhevierailu couch-surfing merkeissä, rantaelämää, valashaiden kanssa uimista, kotimatkaa Cancunin ja New Yorkin kautta.

Kunnallisvaaliehdokas

Lupauduin juuri Vihreän Liiton kunnallisvaaliehdokkaaksi Kajaanissa.

Päätöstä tuli pohdittua ihan kiitettävän paljon. Haluanko politiikkaan? Onko puolue hyvä?

Haluan politiikkaan, koska haluan osaltani vaikuttaa siihen, mihin tämä maailma on menossa. Ja tämä tuntuu minun tavaltani. Ei varmasti helpolta semmoiselta. Mutta minulle helpommalta, kuin sivustaseuraaminen.

Puolueen valinta pitäen Kajaanin ja Kainuun realitetteetit mielessä mietitytti hieman. Koen kuitenkin, että Vihreät on paras puolue. Puolueella on hyvä, pitkän tähtäimen näkemys siitä, minkälainen on hyvä yhteiskunta. Vaikuttaa, että muiden puolueiden tähtäin on aina seuraavissa vaaleissa tai muutamassa vuodessa.

Miksi minut kannattaisi valita valtuustoon?
1. Uutta ja nuorta verta tarvitaan
2. Paluumuuttajuus
3. Palo vaikuttaa asioihin, etenkin Kajaanissa
4. Asiantuntijuus ympäristöasioissa
5. Kajaani houkuttelevaksi ja kestäväksi
6. Muu, mikä? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Varsinaisen vaalityön pariin sitten syyskuun puolivälissä, kunhan on ensin nähty ja koettu Yhdysvaltain länsirannikko sekä Meksiko. 

Kajaani, kotikaupunkini

Jo kolme viikkoa kajaanilaisena, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Täällä on tosi mukava olla. Innostus saattaa johtua uuteen kullttuurin adaptoitumisen ensimmäisestä vaiheesta, ihastumisesta. Seuraavat ovat sitten ärsyyntyminen ja sen jälkeen sopetuminen. Katsotaan, mutta nyt saa ja pitää nauttia ihastusmisvaiheesta.

Liikkuminen

Polkupyörä. Muuta ei juuri tarvita. Autoa ehkä joskus, mutta kuittaantuu monesti kimppakyyteinä. Ja onneksi pariin autoon on laina-optio. Täällä etäisyydet ovat hengästyttävän lyhyet. Helsinkiin tottuneena sitä varaa 15 minuuttia keskusta-alueen toiselle laidalle menemiseen ja sitten pölähtääkin sinne 5 minuutissa. Pyörätiet ovat hyvässä kunnossa ja niitä on paljon. Autoliikennettä on kuitenkin aina niin vähän, ettei kadulla ajaminen kauhistuta. Aivan mahtavaa!

Loistava kulkupeli

Syöminen

Kasvissyöjänä saattaa paikoin olla haastavaa. Helsingissä on tottunut niin hyvälle - aina joka paikassa on tarjolla kasvisruokaa. Täälläkin yleensä suhteellisen hyvin. Yksi harvoista viimeaikaisista ravintolakokemuksista Kajaanissa sattui kuitenkin ravintolaan (Sulo), jossa ei ollut tarjolla kasvisvaihtoehtoa. Lukuisia herkullisia burgereita kyllä. Kiinniolevan naapuriravintolan (Herman) listalta löytyi kuitenkin herkullinen kasvisannos, jonka toimitus onnistui erinomaisesti.

Asuminen

Puuhastelijan paratiisi -talomme on ihana. Paljon puuhaa, mutta ehkä tästä vielä hyvä tulee. Talo on siis rakennettu vuonna 56, eikä sitä ole juurikaan remontoitu. Tontti on iso ja kulmalla on kasvimaa. Talo lämpiää maalämmöllä. Sähkönkulutuksessa saan varmasti tottua uusiin tuhatlukuihin, mutta kaukolämmön puuttuessa kuitenkin paras vaihtoehto.

Kasvimaa - perunaa, hernettä, porkkanaa... :)

Ihmiset

Onkohan minulla vähän liian vaaleanpunaiset silmälasit, vai oikeanlainen 'pessimisti harvoin pettyy' -asenne. Minusta kainuulaiset ihmiset ovat mukavia, välittömiä ja aitoja. Hommat hoituvat, puheille uskalletaan ruveta. Ei ole kovin kiire, eikä kamala stressi. Saattaahan täällä vaikka viihtyäkin.

Työ

Yllätyin todella, että Kajaanissa / Kainuussa on oikeasti useampi hyvä työmahdollisuus minun suhteellisen kapea-alaiselle koulutukselleni & työkokemukselleni. Ympäristö DI:tä toki tarvitaan, mutten olisi arvannut, että täälläkin voi puolen vuoden aikana olla pari potentiaalista paikkaa auki. Hyviä kehitelmiä siis on, mutta ei niistä vielä sen enempää.

Ympäristö voi romahtaa jo seuraavina vuosikymmeninä

Uutisoi YLE tänään perustuen Nature-lehdessä julkaistuun juttuun. Minua se ei yllättänyt. Yllättyikö joku?

Minut se sai ainakin taas hetkeksi pohtimaan tämän maailmanmenon mielettömyyttä. Eniten ollaan huolissaan kreikkalaisten äänestystuloksesta muutaman viikon päästä ja sen vaikutuksesta euron ja ehkäpä EU:nkin tulevaisuuteen. Tai ollaan sitä mieltä, ettei minun, sinun tai meidän tekemisillä ole mitään väliä, kun kiinalaisia on kuitenkin niin paljon havittelemassa länsimaista elintasoa.

Miten me ihmiset voimme olla niin älykkäitä, että saamme rakennettua tällaisen yhteiskunnan ja mitä ihmeellisimpiä asioita. Minulle ehkä konkreettisin insinööritaidonnäytteen ihmettely oli Rautaruukin Raahen tehtaalla, jossa lukuisat vaativat prosessit pyörivät sulavana ketjuna tuottaen kivihiilestä, ilmasta ja rautapelletistä terästä.

Mutta miten meidän älykkyytemme ei kuitenkaan riitä huolehtimaan maapallosta. Miten yhtäkkiä olemme niin tyhmiä, ettemme tee kestäviä ratkaisuja. Kun meille on kerran siunaantunut tai kehittynyt näin paljon älyä, että pystymme kehittämään tällaisenkin hyvinvoinnin ja sellaisenkin terästehtaan - eikö sitä olisi myös sen verran, että pystyisimme huolehtimaan elämän jatkumisesta. Meidän ja muiden lajien.

Palokärki tukkipuiden kimpussa – mitä nyt?

Metsäpalstan kevätkatselmus paljasti jo ennakkoon varoitellusti palokärjen hakkailleen vanhoja kuusipuita. Aikamoisia koloja oli ilmestynyt. Jälkiä havaittiin nyt vasta noin neljässä rungossa, joten laajamittaisesti tuhosta ei ole kyse. Kai. Vielä.

Aikamoisia koloja naputeltu.

Palokärki tulee metsään ruuan perässä. Kuusitukkien ja naavan lisäksi tällä metsäkuviolla ilmeisesti elelee ihan hyvä hyönteisarmeija. Wikipedian mukaan erityisesti muurahaiset ovat palokärjen herkkua. Jossain muussa nettijutussa todettiin, että palokärki syö myös puun kuoren alla olevia hyönteisiä, jotka se paikantaa hyvän kuulonsa avulla.

Lajinmääritys perustui siihen, että kolot ovat runkojen alaosassa, eivät niinkään korkealla puussa. Puuaines tuntui ja näytti laholta, kun sitä hakatusta reiästä koitti. Tämä metsäkuvio on aika pieni, ehkä hehtaarin luokkaa, ja se rajoittuu yhdeltä sivulta tiehen ja muilta muutaman vuoden ikäiseen kuusentaimikkoon.

 

Luonnolliselta näyttävän kolon sisältä paljastui palokärjen nakuttelujälkiä.

Nyt pitäisi päättää, mitä teen. Ihan ensin ajattelin selvittää asiaan hieman esim. metsäntutkimuslaitoksesta. Tämän jälkeen luulen vaihtoehtojen olevan:

1. Avohakkuu ja kuusentaimien istutus (kuviolla ei ole oikeastaan yhtään aluskasvillisuutta, joten luontainen uudistaminen ei nyt taida tulla kyseeseen).
2. En tee mitään. Ajan myötä palokärjen ’tuhot’ eivät varmaan ainakaan vähene. Lahopuun määrän kasvaessa muuttuisiko tämä kuvio sitten suojeltavaksi kohteeksi?

Tässäpäs vasta dilemma. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Filosofiana metsieni suhteen olen ajatellut kestävää talouskäyttöä. Hyvin pitkälti myös niiden talousmetsähistorian ja ympäröivien metsäalueiden metsätalouskäytön vuoksi. Metsiä täytyy ja on hyvä suojella. Mutta myös yhtä lailla niiden talouskäyttö tässä maassa on tärkeää. Puuaines on kestävä, hyvä ja ympäristöystävällinen materiaali - käytettiin se sitten sahatavarana, polttopuuna tai paperina. Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan talousmetsiä. Tällä hetkellä metsillä tuntuu olevan kaksi ääripäävaihtoehtoa - suojelu tai tehometsätalous. Siihen välille kaivataan kestävää metsätalous -vaihtoehtoa. Osin vaikuttaa hyvältä (kts. aiempi blogikirjoitus Hiihtelyä hangilla), mutta tämän nimenomaisen palokärki-kuvion osalta ehkä ei.

Onko luonnolla itseisarvo?

Pitääkö luontoa suojella sen vuoksi, että luonto itsessään on arvokas? Vai varmistaakseemme sen, että ihminen pystyy elämään täällä jatkossakin?

Minusta luonnolla on itseisarvo. Ihminen on osa luontoa, ei sen yläpuolella. En osaa ajatella, että ihminen jotenkin omistaisi maailman ja hallitsisi sitä. Minusta susi ja valkovuokko ovat arvokkaita itsessään, eivät siksi, että niistä voi olla jotain hyötyä ihmiselle. Toki niistä voi ja saa olla myös hyötyä - sudesta vaikkapa luontokuvaajalle ja valkovuokkomerestä sitä ihastelevalle ihmiselle. Omistan metsää, mutta enemmänkin koen sen niin, että minulla on lupa hyödyntää metsäpalstaani samalla huolehtien sen hyvinvoinnista.

Erämaajärvi Nuuksiossa

Tässäpäs lienee konfliktin perimmäinen syy - ainakin sukulaissetien kanssa keskustellessa. Heille luonto / ympäristö on resurssi, jota ihmisen kuuluu hallita ja hyödyntää. Siitä resurssista pitää ottaa mahdollisimman paljon ja tehokkaasti irti. Kestävyys otetaan huomioon suhteelisen lyhyellä tähtäimellä, koska usko luonnon uudistumiskykyyn ja ihmisen mahdollisuuksiin kehittää teknologiaa on valtava. Omistamisen suoja on korkea - tämä tuli esille myös Saimaan verkkokalastuskiellossa, kun vesialueiden 'omistajat' eivät halunneet luopua kalastusoikeuksistaan.

Lemmenjoen kansallispuisto

Näinhän maailmankuvamme menee (oli se sitten kristillistä perua tai jostain muusta johtuvaa). On sinänsä ihmeellistä, että ihminen - älykäs ja osaava - olento, ei ole kuitenkaan tarpeeksi älykäs huolehtimaan oman lajinsa, saati koko systeemin olemassaolosta. Kun ihmiselle on siunaantunut (tai kehittynyt) näinkin paljon älyä ja osaamista, miksi maailmamme on kuitenkin menossa huonoon suuntaan. Olemme tarpeeksi viisaita ymmärtämään, ettei nykymeno ole kestävää. Mutta miksi emme ole tarpeeksi viisaita muuttamaan rakenteitamme ja omia elintapojamme sen säilyttämiseksi?

Standardihäät

Pääsin iloiseksi yllätyksekseni järjestämään omia häitä ensi kesälle. Yllätykseksi siksi, etten olisi vuosi sitten asiaa osannut todellakaan arvata. Ja iloiseksi siksi, koska on todella mukava elää elämää yhdessä sulhaseni kanssa. Toivon sen välittyvän hääpäivänä, sitä päivää kun ei tarvitsisi suorittaa.

Olen päässyt tutustumaan uuteen mailmaan - en ole nimittäin niitä naisia, jotka ovat lapsesta asti tietäneet hääkakkunsa täytteet ja häämarssinsa säveltäjän. Tämä maailma on toki ihana. Mutta se on myös yllättävän standardoitu. Hääbisneksessä huomaa, että monet ovat valmiita panostamaan ja maksamaan 'once-in-a-lifetime' tapahtumasta. Häät ovat iloinen asia, hääpari on päivän tähti - kaiken pitää olla kunnossa ja täydellistä.

Kaikkea tätä toki ja huomaan omassakin ajattelussa 'höllentymistä', koska onhan nyt kyse ainutkertaisista häistäni. Ja vielä itseasiassa koko lapsuudenperheeni ainutkertaisesta tapahtumasta, koska isoja häitä ei ole aiemmin vietetty.

Kävimme tammikuussa häämessuilla Helsingissä. Samoin olen lukenut pari häälehteä. Jos niiden perusteella suunnittelisimme häämme, saisimme kulutettua paljon rahaa ja luonnonvaroja. Ja stressin kaupan päälle.

Sormukset
Messuilla kultaa ja timantteja. Meillä on poronsarvesta itse tehdyt sormukset - minusta aivan ihanat. Moni tuttavapari on myös valinnut teräksiset kauniin yksinkertaiset sormukset.

Hääpuku
Standardina olkapäät paljaaksi jättävä satiiniunelma eurooppalaiselta suunnittelijalta. Erilaisia vaihtoehtoja - malleja, materiaaleja, värejä - ei ole juuri esillä. Onneksi niitä kuitenkin jonkin verran löytyy etsimällä, ja toki itse tekemällä saisi juuri sellaisen kun haluaisi.

Hääkimppu ja muut koristeet
Todella taidokkaasti sidottu kimppu sekä erillinen heittokimppu - tosin niin viimeisen päälle, ettei minusta näytä enää aidolta. Koristeiden osalta ajattelimme turvautua omiin puutarhoihin ja luonnonmateriaaleihin.

Hääyö
Ylellinen hotellisviitti kuohuviineineen. Me ajattelimme mennä järvenrantamökille Ristijärvelle.

Ruokatarjoilu
Herkullista gourmeeruokaa kampasimpukoineen ja häränfileineen. Onneksemme juhlapaikkamme jo luontaisesti panostaa kainuulaisiin raaka-aineisiin ja riistaruokiin, joten ruokalistan suunnittelu tuntuu sujuvan hyvässä yhteisymmärryksessä.

Morsiamen ulkonäkö
Espanjalainen työkaverini kysyi, että meinasinko käydä solariumissa tai ottaa suihkurusketuksen, kun se on heillä päin tapana. Ehkä meilläkin. En ajatellut. Kampaukseen ja meikkiin sen sijaan ajattelin panostaa. Tosin kampaajakin selosti oma-alotteisesti viisi minuuttia siitä, mikä on optimiajankohta värjätä hiukset ennen häitä. Värjäämättömyys oli vielä ihan ok, katsotaan kuinka shampoon käyttämättömyyteen reagoidaan.

Häämatka
Nyt meilläkin syntyy (hiilidioksidi)päästöjä väistämättä, kun häämatkan viimeinen osa suuntautuu Atlantin toiselle puolelle. Sitä ennen niitä pyritään välttämään mahdollisimman paljon parin viikon vaelluksella.

Ihmeellisintä tässä kaikessa tosiaan on se, kuinka standardoituja häät ovat. Ja näitä standardeja ei ole tehty ympäristönäkökulmasta. Se on todella ihmeellistä, koska jo niin monessa muussa asiassa vaihtoehtoja on olemassa ja ne ovat helposti esillä. Ja ihan takuulla on monia muitakin hääpareja, jotka haluavat omannäköiset häät.

Tapahippi vai fundamentalisti

Heräsi tässä eräänä iltana kotona keskustelu, joka johti loistaviin määritelmiin. Vertasin ympäristömyönteistä elämäntapaa uskontoon. Vertaus ei ole ihan uusi keksintö, hoksasin jo joskus ensimmäisinä opiskeluvuosina tämän lähes aukottoman analogian.

Ympäristöheräämiseni tapahtui opiskelujen alkuvaiheessa, jolloin opintoihin liittyvien faktojen perusteella ymmärsin, ettei nykyinen elämäntapamme ja ihmisten määrä ole kestävä. Maapallo ei vain yksinkertaisesti kestä meitä. Jotain on tehtävä, jos haluamme varmistaa maapallon säilymisen elinkelpoisena. Faktoja tästä asiasta on lukuisia: Maailman tila -katsaukset, IPCC:n raportit ilmaston lämpenemisestä, Kasvun rajat, erilaisten jalanjälkien laskugeneraattorit...

Olen kuullut erään uskovan puhuvan syntymäpäivästään - eli siitä päivästä jolloin tuli uskoon. Puhutaan heräämisestä, uskoon tulemisesta. Minä en ihan päivää voi määritellä, mutta vuoden-puolenvuoden tarkkuudella kuitenkin. Osa taas kasvaa tällaisessa ympäristössä ja sitä kautta arvot siirtyvät. Usein kasvatuksen kautta tullutta ajatusmallia toki kyseenalaistetaan kriittisesti. Joskus se muuttuu, usein ehkä ei.

Huomasin, että on muitakin samalla tavalla ajattelevia asiasta huolestuneita ihmisiä.Ympäristöuskovaisten kanssa on mukava olla ja viettää aikaa, koska he eivät kyseenalaista faktoja ja halua parantaa maailmaa. Paikoin on vaikea ymmärtää muiden tapaa nähdä maailma. Hyväksyä, ettei kaikkia kiinnosta maapallon tulevaisuus. Samalla lailla voisi kirjoittaa myös uskonnosta - oman porukan kanssa on hyvä olla. On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset eivät halua taivaaseen ja usko siksi Jumalaan.

Molemmissa porukoissa löytyy eritasoista sitoutumista. Fundamentalisti(ympäristö)uskovaiset eivät voi hyväksyä muita tapoja elää. Faktojen ja arvojen kyseenalaistaminen on kiellettyä ja johtaa suuttumukseen & suvaitsemattomuuteen. Realistit ymmärtävät, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät ajattele sekä toimi samalla tavalla. Silti omasta näkemyksestä ja siitä johtuvista elämäntavoista pyritään omassa elämässä pitämään kiinni. Tapakristityt tai tapahipit (uusi termi!) toimivat puolestaan ko. ajatusmallin asettamien normien mukaan ilman suurempia intohimoja. Niin on hyvä toimia - ei tule sanomista ja se on sosiaalisesti suotavaa tai muodikasta.

Hoksattuani uskontoanalogian, olen pyrkinyt tarkkailemaan toimiani ja ajatuksiani. En halua olla ympäristöfundamentalisti. Haluan perustaa omat elämäntapani faktoille ja tehdä valintoja perustuen siihen, mikä on oikeasti ympäristön kannalta hyödyllistä. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi niin. Mutta tuomitsemisen tie ei johda mihinkään.

Liian halpaa ruokaa

Paperi-Hesari kirjoitti tänään, että kotitaloudet heittävät ruokaa roskiin 10-15 % kulutetun ruuan määrästä. Ja osuus saattaa olla vieläkin suurempi, koska kyllä minäkin olisin extratarkka, jos minua pyydettäisiin ruokahävikkiäni tutkimusta varten mittaamaan. Uutinen perustuu MTT:n Foodspill -tutkimukseen.

Miksi ruokaa menee roskiin? Arvauksia syistä.

1. Syömisiä ei suunnitella
Ostetaan kaappiin ruokaa, jota ei sitten tulekaan syötyä. Tulikin oltua pidempään töissä, eikä enää ehdi laittaa kunnolla ruokaa. Ruokaa tuli laitettua liikaa, kun ei ollutkaan niin nälkä.

2. Nirsoiluttaa
Vähän rusehtava banaani ei ole hyvää, tai paria keitettyä perunaa ei enää ylihuomenna huvitakaan syödä. Perheessä oleva lapsi ei suostukaan syömään lautaselle laitettua annosta.

3. Ruoka voi olla jo pilalla
Maitoa ei uskalla juoda päiväyksestä seuraavana päivänä, kun se voi sisältää haitallisia bakteereja. Lattialle tippunutta leipäpalaa ei myöskään uskalla syödä.

4. Ei kiinnosta
Ei ole mitään väliä, vaikka ruokaa joutuisikin roskiin.

Kaksi ensimmäistä kategoriaa kuulostavat minullekin tutulta. Kolmatta kategoriaa en ymmärrä lainkaan, luotan haju- ja näköaisteihini. Ainoastaan kerran, ehkä noin 10-vuotiaana, muistan syöneeni homehtunutta suklaakastiketta. Maha oli pari tuntia kipeä, mutta sillä selvittiin. Neljänteen kategoriaan kuuluva kiinnostus on niin suurta, että harvoin ruokaa oikeasti päätyy roskiin. Tässä vielä auttaa samassa kotitaloudessa elävä puoliso, joka on asian suhteen vielä minua paljon tarkempi. Hyvä niin!

Kotitaloudet heittävät suhteessa eniten ruokaa hukkaan (35 %), seuraavana tulee teollisuus (27%), sitten ruokalat & ravintolat (20 %) ja loput 18 % menee kaupalle. Ruuan roskiin päätyminen on ympäristön kannalta todella huono asia. Helposti tulee hätäiltyä turhan pakkaamisen vuoksi, mutta tosiasiassa ehdottomasti tärkeintä on syödä kaikki kotiin kannettu ja lauteselle tuotu / otettu ruoka. Pakkausten ja kuljetusmatkojen osuus ruuan ympäristövaikutuksista on todella pieniä verrattuna itse ruuantuotantoon.

Kahden vuoden kuukuppitesti

Varoitus: Teksti koskee kuukautisia ja vaihtoehtoa terveyssiteille & tamponeille.

Koitin muistaa, milloin aloitin kuukupin käytön. Se oli Pihlajistossa, muttei vielä Herttoniemessä - joten turvallinen arvio on kaksi vuotta. Olisi pitänyt jo aiemmin, ja nyt en enää ajattelekaan muuta vaihtoehtoa. Suosittelen!

Ostin Lunetten kuukuppini Ruohonjuuresta. Alkuopettelun jälkeen sen käyttäminen on sujunut tosi helposti. Minulle riittää yksi tyhjennyskerta päivässä (vaikka vissiin pitäisi vähintään kahdesti), jolloin myös pesen kupin juoksevan veden alla. Harvoin koen tarpeelliseksi käyttää kuukupeille myös myytävää saippuaa. Yleensä kuukautisen käytön jälkeen desinfion kupin kiehuvassa vedessä (noin 3 min). Sitten vain odottamaan seuraavaa kertaa.

Kuppi on niin kätevä ja huomaamaton, että pelkään unohtavani sen. No, ehkä se jossain vaiheessa muistuu sitten mieleen. ;) Lisäksi jätteen määrä on vähentynyt huomattavasti.

Y-sukupolven miljoona mahdollisuutta

Kirjoitin aiemmin Z-sukupolvesta, nyt vuorossa sitten oma Y-sukupolveni. Ja sen miljoona mahdollisuutta. Yksi niistä miljoonasta pitäisi kuitenkin valita ja osata olla valintaansa tyytyväinen. Yhtä hyvin voisin pyrkiä huippuvirkamieheksi Brysseliin kuin perustaa rantabaarin Pulau Tiomanille. Tai lähteä bisnesnaiseksi Singaporeen, New Yorkiin, Shanghaihin... Tai muuttaa takaisin Kajaaniin työskennellen kaivosteollisuuden ympäristöasioiden parissa - tai perustaa lähiruokakaupan. Tai lähteä kiertämään maailmaa pienellä budjetilla, tai vaihtoehtoisesti lähteä vapaaehtoistyöhön Intiaan. Muuttaa jenkkeihin tekemään väitöskirjaa. Muuttaa maalle lammasfarmariksi. Edetä uralla Helsingissä erilaisissa vaativissa tehtävissä.

Osaat varmaan jatkaa listaa itsekin, kun en taida olla ainoa asian kanssa painiskeleva. Vaikka sukupolvellani on kaikki hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä, on se myös todella haastavaa. Voinko olla nyt onnellinen, koska koko ajan menetän jotain muuta. Jos valitsen nyt asua Helsingissä, en saa kokemusta vapaaehtoistyön tekemisestä Intiassa. Tai jos päätän muuttaa ulkomaille töihin, olisiko sitten ollut kivempi palata kotikaupungin tuttuihin ympyröihin.

Tässä suhteessa edellisillä sukupolvilla on ollut helpompaa. Tavoite on selvästi ollut  'eteenpäin', kohti turvatumpaa ja vauraampaa tulevaisuutta. On ollut selvä edistysaskel lähteä maalta, köyhistäkin oloista, kaupunkiin opiskelemaan itselle hyvä tutkinto turvaten näin hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Minun sukupolveni alkaa jo kipuilla, koska eteenpäin ei ehkä tarkoitakaan vaurastumista, hyvää tutkintoa ja työpaikkaa. Vaan jotain muuta. Ja kun se joku muu, eli se, mitä haluaa tehdä, pitäisi osata valita itse. Kaikesta siitä, mikä on mahdollista.

Jos hillojakin on helpompi valita kolmesta, kuin kahdestakymmenestä - voi uskoa, että miljoona mahdollisuutta elää elämää tuottaa tuskaa.

Koitan kovasti ajatella mahdollisuuksia positiivisesti - loistavaa, ettei elämääni ole puolestani säädetty ja että saan siitä itse päättää. Valitettavasti maailma muistuttaa liian usein siitä, että kaikilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Näin esimerkkinä vast'ikään lukemani kurditytöstä kertova Layla-romaani.

Insinöörimäisen loogisesti seuraavaksi kuunnellaan itseä tunnistaen, mitä haluaa tehdä. Ja tämän jälkeen asiaa toteuttamaan. Toisaalta koitan myös pitää mielessä, että elämää on toivottavasti edessä vielä muutama kymmenen vuotta ja ettei kaikkea mahdollista haluamaansa tarvitse tehdä ennen 30-vuotissynttäreitä.

Onneksi omassa elämässä on paljon mukavia asioita, yhteen palaan piakkoin. Suurempaan ahdistukseen ei ole siis syytä ja tämän tekstin innoittajana omien ajatusten lisäksi ovat olleet keskustelut muutaman Y-sukupolvikolleegan kanssa.

Elämä ilman shampoota

Hiukset rasvoittuvat, ne pitää siis pestä. Shampoon käytön jälkeen tarvitaan tietysti hoitoainetta - muutenhan tukka on ihan takussa. Tämän jälkeen suomalaisille lajityypilliset hiukset tykkäävät olla mahdollisimman lähellä päänahkaa. Tarvitaan siis jotain muotoilutuotetta. Ja sitten on taas pakko pestä hiukset, että muotoilutuotteen saisi kokonaan pois. Ja uusi sykli alkaa...

Aloin puolitoista vuotta sitten kampaajan innoittamana kokeilla hiustenpesuvälin harventamista. Ensin testasin shampoopesua kerran viikkoon - välissä pari kertaa toki vedellä. Hiukset tykkäsivät. Itse asiassa aina shampoopesun jälkeen ne lässähtivät. Noin vuosi sitten ajattelin testata, että mitä tapahtuu, jos jätän viikottaisen shampoopesun pois. Minusta seuraukset olivat vain positiivisia: hiukset ovat tuuheamman oloiset, hieman värikkäämmät ja kiiltävät luonnollisesti. Erittäin positiivinen seuraus on myös hiustenhoidon helppous, joka sopii minulle täydellisesti. Vesipesu 2-3 päivän välein, ilmakuivaus, kampaaminen pari kertaa päivässä.

Talvestakin selvittiin kunnialla. Pari kookosöljykäsittelyä oli tarpeen sekä hoitoaineena käytettävän öljyn lisäys silloin tällöin. Vesipesuun pitää toki panostaa kunnolla - käytän vähän tavallista lämpimämpää vettä ja hankaan päänahkaa kunnolla. Mutta se toimii, myös saunan ja liikunnan jälkeen. Suosittelen kokeilemaan! :)

Ei paha - vai?

Z-sukupolvi ei kasva kerskakulutukseen

Uusin Tiede-lehti kirjoitti Z-sukupolvesta otsikolla "Z luo uudet arvot - Uusin sukupolvi ei kasva kerskakulutukseen". Minä kuulun ainakin ikäni puolesta Y-sukupolveen, Tiede-lehden jutun luettuani en olisi ihan niin varma.

"Y-sukupolvi kasvoi materialismiin, yksilöllisyyteen, kansainvälisyyteen ja internetiin." "Zetoja määrittäväksi sukupolvikokemukseksi tulee downshiftaaminen eli elämän kohtuullistaminen."

Huojentava kuulla, että 1990-luvun puolivälin jälkeen syntyneet ottavat edeltäjiään vakavammin tosiasian siitä, ettei ihmiselämä voi jatkua länsimaisen kulutusyhteiskunnan malliin. Saan monesti perustella omaa yritystäni ympäristöystävälliseen elämäntapaan sillä, että haluan maapallon olevan vielä elinkelpoinen tuleville sukupolville (ja lukuisille muille lajeille). Z-sukupolvi ei valitettavasti varmaankaan pysty siirtämään ajatusta tulevien sukupolvien elinodotusten turvaamiseen, vaan luonnonvarojen vääjäämätön väheneminen lienee heille arkipäivän todellisuutta. Ei mahdollinen epämiellyttävä, muttei välttämättä todennäköinen, tulevaisuuden skenaario - kuten monelle tuntuu olevan.