Kirjoitin aiemmin Z-sukupolvesta, nyt vuorossa sitten oma Y-sukupolveni. Ja sen miljoona mahdollisuutta. Yksi niistä miljoonasta pitäisi kuitenkin valita ja osata olla valintaansa tyytyväinen. Yhtä hyvin voisin pyrkiä huippuvirkamieheksi Brysseliin kuin perustaa rantabaarin Pulau Tiomanille. Tai lähteä bisnesnaiseksi Singaporeen, New Yorkiin, Shanghaihin... Tai muuttaa takaisin Kajaaniin työskennellen kaivosteollisuuden ympäristöasioiden parissa - tai perustaa lähiruokakaupan. Tai lähteä kiertämään maailmaa pienellä budjetilla, tai vaihtoehtoisesti lähteä vapaaehtoistyöhön Intiaan. Muuttaa jenkkeihin tekemään väitöskirjaa. Muuttaa maalle lammasfarmariksi. Edetä uralla Helsingissä erilaisissa vaativissa tehtävissä.
Osaat varmaan jatkaa listaa itsekin, kun en taida olla ainoa asian kanssa painiskeleva. Vaikka sukupolvellani on kaikki hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä, on se myös todella haastavaa. Voinko olla nyt onnellinen, koska koko ajan menetän jotain muuta. Jos valitsen nyt asua Helsingissä, en saa kokemusta vapaaehtoistyön tekemisestä Intiassa. Tai jos päätän muuttaa ulkomaille töihin, olisiko sitten ollut kivempi palata kotikaupungin tuttuihin ympyröihin.
Tässä suhteessa edellisillä sukupolvilla on ollut helpompaa. Tavoite on selvästi ollut 'eteenpäin', kohti turvatumpaa ja vauraampaa tulevaisuutta. On ollut selvä edistysaskel lähteä maalta, köyhistäkin oloista, kaupunkiin opiskelemaan itselle hyvä tutkinto turvaten näin hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Minun sukupolveni alkaa jo kipuilla, koska eteenpäin ei ehkä tarkoitakaan vaurastumista, hyvää tutkintoa ja työpaikkaa. Vaan jotain muuta. Ja kun se joku muu, eli se, mitä haluaa tehdä, pitäisi osata valita itse. Kaikesta siitä, mikä on mahdollista.
Jos hillojakin on helpompi valita kolmesta, kuin kahdestakymmenestä - voi uskoa, että miljoona mahdollisuutta elää elämää tuottaa tuskaa.
Koitan kovasti ajatella mahdollisuuksia positiivisesti - loistavaa, ettei elämääni ole puolestani säädetty ja että saan siitä itse päättää. Valitettavasti maailma muistuttaa liian usein siitä, että kaikilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Näin esimerkkinä vast'ikään lukemani kurditytöstä kertova Layla-romaani.
Insinöörimäisen loogisesti seuraavaksi kuunnellaan itseä tunnistaen, mitä haluaa tehdä. Ja tämän jälkeen asiaa toteuttamaan. Toisaalta koitan myös pitää mielessä, että elämää on toivottavasti edessä vielä muutama kymmenen vuotta ja ettei kaikkea mahdollista haluamaansa tarvitse tehdä ennen 30-vuotissynttäreitä.
Onneksi omassa elämässä on paljon mukavia asioita, yhteen palaan piakkoin. Suurempaan ahdistukseen ei ole siis syytä ja tämän tekstin innoittajana omien ajatusten lisäksi ovat olleet keskustelut muutaman Y-sukupolvikolleegan kanssa.
Osaat varmaan jatkaa listaa itsekin, kun en taida olla ainoa asian kanssa painiskeleva. Vaikka sukupolvellani on kaikki hyvin ja elämä mahdollisuuksia täynnä, on se myös todella haastavaa. Voinko olla nyt onnellinen, koska koko ajan menetän jotain muuta. Jos valitsen nyt asua Helsingissä, en saa kokemusta vapaaehtoistyön tekemisestä Intiassa. Tai jos päätän muuttaa ulkomaille töihin, olisiko sitten ollut kivempi palata kotikaupungin tuttuihin ympyröihin.
Tässä suhteessa edellisillä sukupolvilla on ollut helpompaa. Tavoite on selvästi ollut 'eteenpäin', kohti turvatumpaa ja vauraampaa tulevaisuutta. On ollut selvä edistysaskel lähteä maalta, köyhistäkin oloista, kaupunkiin opiskelemaan itselle hyvä tutkinto turvaten näin hyväpalkkaisen työpaikan loppuelämäksi. Minun sukupolveni alkaa jo kipuilla, koska eteenpäin ei ehkä tarkoitakaan vaurastumista, hyvää tutkintoa ja työpaikkaa. Vaan jotain muuta. Ja kun se joku muu, eli se, mitä haluaa tehdä, pitäisi osata valita itse. Kaikesta siitä, mikä on mahdollista.
Jos hillojakin on helpompi valita kolmesta, kuin kahdestakymmenestä - voi uskoa, että miljoona mahdollisuutta elää elämää tuottaa tuskaa.
Koitan kovasti ajatella mahdollisuuksia positiivisesti - loistavaa, ettei elämääni ole puolestani säädetty ja että saan siitä itse päättää. Valitettavasti maailma muistuttaa liian usein siitä, että kaikilla tällaista mahdollisuutta ei ole. Näin esimerkkinä vast'ikään lukemani kurditytöstä kertova Layla-romaani.
Insinöörimäisen loogisesti seuraavaksi kuunnellaan itseä tunnistaen, mitä haluaa tehdä. Ja tämän jälkeen asiaa toteuttamaan. Toisaalta koitan myös pitää mielessä, että elämää on toivottavasti edessä vielä muutama kymmenen vuotta ja ettei kaikkea mahdollista haluamaansa tarvitse tehdä ennen 30-vuotissynttäreitä.
Onneksi omassa elämässä on paljon mukavia asioita, yhteen palaan piakkoin. Suurempaan ahdistukseen ei ole siis syytä ja tämän tekstin innoittajana omien ajatusten lisäksi ovat olleet keskustelut muutaman Y-sukupolvikolleegan kanssa.
En vain tiedä kestääkö ihmisen psyyke nykyisen kaltaista elämää. Liian monet oireilevat tavalla tai toisella. Ja ikävä kyllä monen ratkaisu valinanvapauteen on äärimmäisyyksiin meneminen, kuten alamme vastustamaan kaikkea, mikä ei käyttäydy, kuten me.
VastaaPoista