Palokärki tukkipuiden kimpussa – mitä nyt?

Metsäpalstan kevätkatselmus paljasti jo ennakkoon varoitellusti palokärjen hakkailleen vanhoja kuusipuita. Aikamoisia koloja oli ilmestynyt. Jälkiä havaittiin nyt vasta noin neljässä rungossa, joten laajamittaisesti tuhosta ei ole kyse. Kai. Vielä.

Aikamoisia koloja naputeltu.

Palokärki tulee metsään ruuan perässä. Kuusitukkien ja naavan lisäksi tällä metsäkuviolla ilmeisesti elelee ihan hyvä hyönteisarmeija. Wikipedian mukaan erityisesti muurahaiset ovat palokärjen herkkua. Jossain muussa nettijutussa todettiin, että palokärki syö myös puun kuoren alla olevia hyönteisiä, jotka se paikantaa hyvän kuulonsa avulla.

Lajinmääritys perustui siihen, että kolot ovat runkojen alaosassa, eivät niinkään korkealla puussa. Puuaines tuntui ja näytti laholta, kun sitä hakatusta reiästä koitti. Tämä metsäkuvio on aika pieni, ehkä hehtaarin luokkaa, ja se rajoittuu yhdeltä sivulta tiehen ja muilta muutaman vuoden ikäiseen kuusentaimikkoon.

 

Luonnolliselta näyttävän kolon sisältä paljastui palokärjen nakuttelujälkiä.

Nyt pitäisi päättää, mitä teen. Ihan ensin ajattelin selvittää asiaan hieman esim. metsäntutkimuslaitoksesta. Tämän jälkeen luulen vaihtoehtojen olevan:

1. Avohakkuu ja kuusentaimien istutus (kuviolla ei ole oikeastaan yhtään aluskasvillisuutta, joten luontainen uudistaminen ei nyt taida tulla kyseeseen).
2. En tee mitään. Ajan myötä palokärjen ’tuhot’ eivät varmaan ainakaan vähene. Lahopuun määrän kasvaessa muuttuisiko tämä kuvio sitten suojeltavaksi kohteeksi?

Tässäpäs vasta dilemma. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Filosofiana metsieni suhteen olen ajatellut kestävää talouskäyttöä. Hyvin pitkälti myös niiden talousmetsähistorian ja ympäröivien metsäalueiden metsätalouskäytön vuoksi. Metsiä täytyy ja on hyvä suojella. Mutta myös yhtä lailla niiden talouskäyttö tässä maassa on tärkeää. Puuaines on kestävä, hyvä ja ympäristöystävällinen materiaali - käytettiin se sitten sahatavarana, polttopuuna tai paperina. Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan talousmetsiä. Tällä hetkellä metsillä tuntuu olevan kaksi ääripäävaihtoehtoa - suojelu tai tehometsätalous. Siihen välille kaivataan kestävää metsätalous -vaihtoehtoa. Osin vaikuttaa hyvältä (kts. aiempi blogikirjoitus Hiihtelyä hangilla), mutta tämän nimenomaisen palokärki-kuvion osalta ehkä ei.

Onko luonnolla itseisarvo?

Pitääkö luontoa suojella sen vuoksi, että luonto itsessään on arvokas? Vai varmistaakseemme sen, että ihminen pystyy elämään täällä jatkossakin?

Minusta luonnolla on itseisarvo. Ihminen on osa luontoa, ei sen yläpuolella. En osaa ajatella, että ihminen jotenkin omistaisi maailman ja hallitsisi sitä. Minusta susi ja valkovuokko ovat arvokkaita itsessään, eivät siksi, että niistä voi olla jotain hyötyä ihmiselle. Toki niistä voi ja saa olla myös hyötyä - sudesta vaikkapa luontokuvaajalle ja valkovuokkomerestä sitä ihastelevalle ihmiselle. Omistan metsää, mutta enemmänkin koen sen niin, että minulla on lupa hyödyntää metsäpalstaani samalla huolehtien sen hyvinvoinnista.

Erämaajärvi Nuuksiossa

Tässäpäs lienee konfliktin perimmäinen syy - ainakin sukulaissetien kanssa keskustellessa. Heille luonto / ympäristö on resurssi, jota ihmisen kuuluu hallita ja hyödyntää. Siitä resurssista pitää ottaa mahdollisimman paljon ja tehokkaasti irti. Kestävyys otetaan huomioon suhteelisen lyhyellä tähtäimellä, koska usko luonnon uudistumiskykyyn ja ihmisen mahdollisuuksiin kehittää teknologiaa on valtava. Omistamisen suoja on korkea - tämä tuli esille myös Saimaan verkkokalastuskiellossa, kun vesialueiden 'omistajat' eivät halunneet luopua kalastusoikeuksistaan.

Lemmenjoen kansallispuisto

Näinhän maailmankuvamme menee (oli se sitten kristillistä perua tai jostain muusta johtuvaa). On sinänsä ihmeellistä, että ihminen - älykäs ja osaava - olento, ei ole kuitenkaan tarpeeksi älykäs huolehtimaan oman lajinsa, saati koko systeemin olemassaolosta. Kun ihmiselle on siunaantunut (tai kehittynyt) näinkin paljon älyä ja osaamista, miksi maailmamme on kuitenkin menossa huonoon suuntaan. Olemme tarpeeksi viisaita ymmärtämään, ettei nykymeno ole kestävää. Mutta miksi emme ole tarpeeksi viisaita muuttamaan rakenteitamme ja omia elintapojamme sen säilyttämiseksi?

Standardihäät

Pääsin iloiseksi yllätyksekseni järjestämään omia häitä ensi kesälle. Yllätykseksi siksi, etten olisi vuosi sitten asiaa osannut todellakaan arvata. Ja iloiseksi siksi, koska on todella mukava elää elämää yhdessä sulhaseni kanssa. Toivon sen välittyvän hääpäivänä, sitä päivää kun ei tarvitsisi suorittaa.

Olen päässyt tutustumaan uuteen mailmaan - en ole nimittäin niitä naisia, jotka ovat lapsesta asti tietäneet hääkakkunsa täytteet ja häämarssinsa säveltäjän. Tämä maailma on toki ihana. Mutta se on myös yllättävän standardoitu. Hääbisneksessä huomaa, että monet ovat valmiita panostamaan ja maksamaan 'once-in-a-lifetime' tapahtumasta. Häät ovat iloinen asia, hääpari on päivän tähti - kaiken pitää olla kunnossa ja täydellistä.

Kaikkea tätä toki ja huomaan omassakin ajattelussa 'höllentymistä', koska onhan nyt kyse ainutkertaisista häistäni. Ja vielä itseasiassa koko lapsuudenperheeni ainutkertaisesta tapahtumasta, koska isoja häitä ei ole aiemmin vietetty.

Kävimme tammikuussa häämessuilla Helsingissä. Samoin olen lukenut pari häälehteä. Jos niiden perusteella suunnittelisimme häämme, saisimme kulutettua paljon rahaa ja luonnonvaroja. Ja stressin kaupan päälle.

Sormukset
Messuilla kultaa ja timantteja. Meillä on poronsarvesta itse tehdyt sormukset - minusta aivan ihanat. Moni tuttavapari on myös valinnut teräksiset kauniin yksinkertaiset sormukset.

Hääpuku
Standardina olkapäät paljaaksi jättävä satiiniunelma eurooppalaiselta suunnittelijalta. Erilaisia vaihtoehtoja - malleja, materiaaleja, värejä - ei ole juuri esillä. Onneksi niitä kuitenkin jonkin verran löytyy etsimällä, ja toki itse tekemällä saisi juuri sellaisen kun haluaisi.

Hääkimppu ja muut koristeet
Todella taidokkaasti sidottu kimppu sekä erillinen heittokimppu - tosin niin viimeisen päälle, ettei minusta näytä enää aidolta. Koristeiden osalta ajattelimme turvautua omiin puutarhoihin ja luonnonmateriaaleihin.

Hääyö
Ylellinen hotellisviitti kuohuviineineen. Me ajattelimme mennä järvenrantamökille Ristijärvelle.

Ruokatarjoilu
Herkullista gourmeeruokaa kampasimpukoineen ja häränfileineen. Onneksemme juhlapaikkamme jo luontaisesti panostaa kainuulaisiin raaka-aineisiin ja riistaruokiin, joten ruokalistan suunnittelu tuntuu sujuvan hyvässä yhteisymmärryksessä.

Morsiamen ulkonäkö
Espanjalainen työkaverini kysyi, että meinasinko käydä solariumissa tai ottaa suihkurusketuksen, kun se on heillä päin tapana. Ehkä meilläkin. En ajatellut. Kampaukseen ja meikkiin sen sijaan ajattelin panostaa. Tosin kampaajakin selosti oma-alotteisesti viisi minuuttia siitä, mikä on optimiajankohta värjätä hiukset ennen häitä. Värjäämättömyys oli vielä ihan ok, katsotaan kuinka shampoon käyttämättömyyteen reagoidaan.

Häämatka
Nyt meilläkin syntyy (hiilidioksidi)päästöjä väistämättä, kun häämatkan viimeinen osa suuntautuu Atlantin toiselle puolelle. Sitä ennen niitä pyritään välttämään mahdollisimman paljon parin viikon vaelluksella.

Ihmeellisintä tässä kaikessa tosiaan on se, kuinka standardoituja häät ovat. Ja näitä standardeja ei ole tehty ympäristönäkökulmasta. Se on todella ihmeellistä, koska jo niin monessa muussa asiassa vaihtoehtoja on olemassa ja ne ovat helposti esillä. Ja ihan takuulla on monia muitakin hääpareja, jotka haluavat omannäköiset häät.

Tapahippi vai fundamentalisti

Heräsi tässä eräänä iltana kotona keskustelu, joka johti loistaviin määritelmiin. Vertasin ympäristömyönteistä elämäntapaa uskontoon. Vertaus ei ole ihan uusi keksintö, hoksasin jo joskus ensimmäisinä opiskeluvuosina tämän lähes aukottoman analogian.

Ympäristöheräämiseni tapahtui opiskelujen alkuvaiheessa, jolloin opintoihin liittyvien faktojen perusteella ymmärsin, ettei nykyinen elämäntapamme ja ihmisten määrä ole kestävä. Maapallo ei vain yksinkertaisesti kestä meitä. Jotain on tehtävä, jos haluamme varmistaa maapallon säilymisen elinkelpoisena. Faktoja tästä asiasta on lukuisia: Maailman tila -katsaukset, IPCC:n raportit ilmaston lämpenemisestä, Kasvun rajat, erilaisten jalanjälkien laskugeneraattorit...

Olen kuullut erään uskovan puhuvan syntymäpäivästään - eli siitä päivästä jolloin tuli uskoon. Puhutaan heräämisestä, uskoon tulemisesta. Minä en ihan päivää voi määritellä, mutta vuoden-puolenvuoden tarkkuudella kuitenkin. Osa taas kasvaa tällaisessa ympäristössä ja sitä kautta arvot siirtyvät. Usein kasvatuksen kautta tullutta ajatusmallia toki kyseenalaistetaan kriittisesti. Joskus se muuttuu, usein ehkä ei.

Huomasin, että on muitakin samalla tavalla ajattelevia asiasta huolestuneita ihmisiä.Ympäristöuskovaisten kanssa on mukava olla ja viettää aikaa, koska he eivät kyseenalaista faktoja ja halua parantaa maailmaa. Paikoin on vaikea ymmärtää muiden tapaa nähdä maailma. Hyväksyä, ettei kaikkia kiinnosta maapallon tulevaisuus. Samalla lailla voisi kirjoittaa myös uskonnosta - oman porukan kanssa on hyvä olla. On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset eivät halua taivaaseen ja usko siksi Jumalaan.

Molemmissa porukoissa löytyy eritasoista sitoutumista. Fundamentalisti(ympäristö)uskovaiset eivät voi hyväksyä muita tapoja elää. Faktojen ja arvojen kyseenalaistaminen on kiellettyä ja johtaa suuttumukseen & suvaitsemattomuuteen. Realistit ymmärtävät, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät ajattele sekä toimi samalla tavalla. Silti omasta näkemyksestä ja siitä johtuvista elämäntavoista pyritään omassa elämässä pitämään kiinni. Tapakristityt tai tapahipit (uusi termi!) toimivat puolestaan ko. ajatusmallin asettamien normien mukaan ilman suurempia intohimoja. Niin on hyvä toimia - ei tule sanomista ja se on sosiaalisesti suotavaa tai muodikasta.

Hoksattuani uskontoanalogian, olen pyrkinyt tarkkailemaan toimiani ja ajatuksiani. En halua olla ympäristöfundamentalisti. Haluan perustaa omat elämäntapani faktoille ja tehdä valintoja perustuen siihen, mikä on oikeasti ympäristön kannalta hyödyllistä. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi niin. Mutta tuomitsemisen tie ei johda mihinkään.